Siirtokuntia muka

Pari viikkoa sitten Yhdysvaltain varapresidentti Joe Biden saapui Israeliin keskustelemaan mahdollisuudesta avata keskusteluyhteys palestiinalaisten ja Israelin hallituksen välille. Keskustelut ovat olleet poikki vaikka mistä syystä. Harva edistysuskovainenkaan jaksaa uskoa rauhaan, niin paljon on tapahtunut sitten Clintonin, Arafatin ja Rabinin, Camp Davidin, toisen intifadan ja Ariel Sharonin. Hamasin valtaannoususta nyt puhumattakaan.

YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon on ottanut poikkeuksellisen voimakkaasti kantaa palestiinalaisosapuolen puolesta. Hän teki tämän vieläpä Hamasin hallitsemassa Gazassa. Ei ole kenellekään yllätys, kenen puolelle YK konfliktissa asettuu. Sitten 1960-luvun Afrikan maiden itsenäistymis- ja sosialismiinsiirtymisaallon on maailmanjärjestön linja ollut selkeästi juutalaisvaltiota vastustava. Jopa niin, että U Thant veti aikanaan sinikypärät pois Siinalita tehdäkseen tilaa Nasserin joukoille käydä Israelin kimppuun. Sittemmin sionismi on julistettu rasismiksi, mikä päätös kylläkin peruutettiin Neuvostoliiton hajottua.

Joe Bidenin vierailun alkaessa saimme kuulla, että Israel laajentaa Itä-Jerusalemissa olevaa ns. siirtokuntaansa 1600 asunnolla. Yhdysvallat tulkitsi tämän röyhkeäksi provokaatioksi, mitä se tietysti olikin. Israel ei ole kumartanut sen enempää YK:ta kuin pahassa paikassa Yhdysvaltojakaan. Mielenkiintoinen on kumminkin tuo sana siirtokunta. Vuoden 1967 sodan – sen, jonka YK de facto siunasi – rajoja ei ole kansainvälisesti tunnustettu. Puhutaan miehityksestä ja siirtokunnista. Arabiliitto ei suostu rauhaan Israelin kanssa ennen kuin se vetäytyy noiden legendaaristen 1967 rajojen taakse. Siis voittajan kanssa ei tehdä rauhaa ennen kuin se luopuu valloittamiltaan alueilta. Logiikkaa on vaikea ymmärtää.  Ja sitä paitsi voittaja ei edes halunnut sotaa.

Voitaisiinko siis tarkastella juutalaisasutusta Länsirannalla jollain muulla kuin siirtokuntaviitekehyksellä? Moni länsiälykkö kai antaisi mieluusti koko Israelille nimen siirtokunta. Sitä se osin onkin, mutta maan olemassaolon oikeutusta ei kannattaisi lähteä rapauttamaan joillakin tosiasioita muuntelevilla uustermeillä. Selvyyden vuoksi: Israel on päättänyt rakentaa Jerusalemiin 1600 asuntoa juutalaisille. Tästä seurauksena Hamas on julistanut vihan päivän ja ampunut Gazasta raketteja Israeliin. Rakettisateisessa Gazassa vierailee samaan aikaan EU:n ns. ulkoministeri Catherine ”Never-heard” Ashton ja YK:n pääsihteeri. Kerrankin Hamas sai sellaiset ihmiskilvet, ettei Israel tohdi painaa liipasinta.

Solidaarisuudesta

Meneillään oleva työmarkkinakierros on saanut kimurantteja piirteitä, kun auto-ja kuljetusalan AKT heiluttelee ja käyttää lakkoasetta. Ensin bussikuskit olivat päivän lakossa. Sitten työt loppuivat satamien ahtaajilta. Retoriikka on kovaa sekä työnantajien että ammattijärjestöjen piirissä. Tosin kaikki bussikuskit eivät esimerkiksi tienneet, miksi lakkkoon mentiin. Syy onkin pääasiassa AKT:n johtajan Timo Rädyn imagokampanja ensi vuoden vaaleja ajatellen.

Demarien de facto uusi puheenjohtaja Eero Heinäluoma sanoi, että työnantaja saa nyt sitä, mitä tilasi kieltäytyessään tuposta. Heinäluoman logiikka on kummallinen. Eikö tupon syntyminen edellytä solidaarisuutta kaikilta liitoilta? Millaista solidaarisuutta AKT:n linja muka on, kun metallimiehet tyytyivät puolen prosentin palkankorotuksiin?

Ehkäpä demarilogiikka meneekin niin, että solidaarisuus on nimenomaan tupon ominaisuus, ei liittokohtaisten sopimusten. Ymmärrettävää toki on, että työntekijäpuolella ja varsinkin vasemmiston ollessa oppositiossa haikaillaan kokonaisratkaisujen perään. Niissähän SAK pääsi määrittelemään mm. verotusta. Käsittääkseni tällainen korporatismi ei ole luonteeltaan demokraattista. Sosialidemokraattista se kai on.

AKT:n kunniaksi on lopuksi todettava, että kerrankin sen järjestämä työtaistelu on laillinen.

Mikä suomalaista naista vaivaa?

 

Viimeisten vuosien aikana Suomessa on sattunut useita miesten toteuttamia joukkosurmia. Jokelassa, Kauhajoella ja Sellossa ammuttiin. Myyrmannissa räjähti. Näiden surullisten tapausten jälkeen on kysytty, mikä suomalaista miestä vaivaa. Yksinkertaisuuden vuoksi Sellon ampujakin käsitetään tässä suomalaiseksi. Miehuudesta ei ole epäilystäkään, eikä tiettyjen piirien yksinkertaisuudesta sen puoleen – mikä tullaan tuota pikaa jälleen osoittamaan. 

Muistatteko ammunnan helsinkiläisellä ampumaklubilla 1990-luvun lopulla? Kolme miestä kuoli yhden naisen luodeista. Jos tullaan lähemmäs nykyhetkeä, kohdataan aina vain taajempaan uutisia naisten tekemistä kauheuksista. Lehtimäellä hoitajat surmasivat puolustuskyvyttömän kehitysvammaisen pari vuotta sitten. Ylisen kuntoutuskeskuksessa hoitaja surmasi potilaan insuliinilla ja yritti lapsen murhaa Turussa. Helsinkiläisen lähihoitajan epäillään murhanneen jopa 20 vanhusta. Ja nämä kaikki tekijät ovat naisia.

Miksi on relevanttia puhua suomalaisen miehen väkivaltaisuudesta? Miksei lueteltuja esimerkkejä saa tarkastella sukupuolinäkökulmasta? Sukupuolinäkökulma tarjoaa feministisen tulkinnan mukaan tietoa siitä, miten miehet ovat kaiken pahuuden alku ja juuri. Jos joku diletantti hoksaa tällaisen naisia yhdistävän tekijän, kiikutetaan paikalle ties mitkä sosiologifeminististatistitilastonikkarit kumoamaan typerät argumentit. 

Mutta minäpä olen huolissani suomalaisen naisen salakavaluudesta. Pikkuhiljaa listitään muut perijät ympäriltä, kuka lääkkeillä, kuka metanolilla. Tai sitten hirtetään hiljaa, kuten kävi Rosvo-Roopen tunnetussa balladissa.

Muka talvisodan henki

Suomen historian suurimpia myyttejä on ns. talvisodan henki. Miten pieni kansa yhdisti voimansa poliittisista erimielisyyksistä huolimatta torjuakseen rikollisesti maahan pyrkineen vihollisen. Kuinka punaisten ja valkoisten kansalaissota (tässä) oli unohdettu Neuvostoliiton epäoikeudenmukaisuuden ansiosta.

Selitys on kelvannut kauan, mikä on ihmeellistä ottaen huomioon sen onttouden. Miten muka punikit yhtäkkiä taistelisivat maahan tunkeutuvaa vapauttajaa vastaan? Ehei, punikit eivät taistelleet. Heitä ei talvisodassa päästetty rintamalle. Heikki Ylikankaan kirjassa Yhden miehen jatkosota kerrotaan, että vapaussodan punikkeja oli käpykaartissa noin 100000. Se on iso porukka, mutta valtiojohto katsoi tarpeelliseksi pitää tämän viidennen kolonnan kotirintamalla. Näin saatiin rintamalle syntymään talvisodan henki.

Samaa henkeä on olemassa edelleen: jos maamme venettä keikuttavat vassarit saataisiin ulos, olisi yhtenäisyys jotain hermoja lepuuttavaa. Poissa olisi ainainen oppositioasenne.

No Paavo; ei mutta Tarja!

Nyt pitää nipistää itseään: Väyrynen on kautta rantain antanut ymmärtää olevansa käytettävissä kepun uudeksi puheenjohtajaksi. Puolue kuulemma tarvitsee vaikeassa taloudellisessa tilanteessa kokenutta johtajaa. Tohotuksessaan Väykkä ei huomaa, että Suomi on ajautunut kansainvälisen laman pyörteisiin noiden konkareiden  istuessa hallituksessa. Mutta kuten Hesarikin osuvasti luonnehti, olisi muiden kannalta ihanteellista, jos Väyrynen olisi keskustan uusi puheenjohtaja.

Residentti Tarja Halonen puolestaan tuumi uudenvuoden puheessaan, että uusi perustuslaki on ollut vain vähän aikaa voimassa. Siten pitää odottaa vielä toistakin presidenttiä, jotta otanta saataisiin tarpeeksi suureksi valtasuhteiden määrittelemiseksi. Halosen logiikka vuotaa.  Pitääkö huonoa käytäntöä kärsiä vielä 12 vuotta lisää?  Vai onko nykytilanne enemmän henkilöstä kiinni?

Kauan eläköön Ahmadinejad!

Iranissa oli menneellä viikolla mellakointia valtaapitäviä vastaan. Länsimaiset tiedotusvälineet raportoivat levottomuuksista sen minkä kykenivät. Tiedotussotaa käytiin kiivaasti. Hallitus esti median vapaan toimimisen (mikä rikos!) ja oppositio raportoi omilla sivuillaan internetissä.

Myös Euroopassa ja Amerikassa Netanjahu paratkoon osallistuttiin mediasotaan. Mielenkiintoista oli se, miten yksimielisesti kaikkialla luettiin madonlukuja islamilaiselle tasavallalle. Uskonoppineiden lähtölaskenta on alkanut, jos on uskominen länsimaista mediaa. Kumma kyllä, valtaviksi leimatut mielenilmaukset, jotka kaiken lisäksi kuulemma levisivät muuallekin kuin Teheranin yliopiston kampukselle eivät tuottaneetkaan vallanvaihdosta. Viikon leimuttuaan kalabaliikki sammui.

Olisiko niin, että lännen jenkkivetoinen media kertoo Iranista vain yhtä totuutta? Entä, jos pappiklikki onkin tukevasti vallassa? Moneltako tavalliselta iranilaismeikäläiseltä on kysytty mielipidettä? Aina radiossakin haastatellaan emigrantteja, joilla on painavat syyt toivottaa ajatollahit maan rakoon.  Vaativatko kapinalliset oikeasti demokratiaa maassa, jossa sitä ei koskaan edes ole ollut? Ja vaikka vaatisivatkin, onko haluttu järjestelmä länsimedian hyväksymää sorttia? 

Hämmästyttävää on, miten selkeästi Iran tuomitaan kautta linjan. Esimerkiksi Israelista on paljon kirjavampia mielipiteitä, paitsi Ylessä (kuunnelkaapa Maailmanpolitiikan arkipäivää ja saakaa halvaus). Joskus 80-luvulla ilmestyi amerikkalainen kirja Lastani ette saa, joka bestsellerinä on varmastikin muokannut kuvaa Iranista enemmän kuin moni muu lännessä kerrottu totuus. Jatkuvasti kerrotaan, kuinka huikentelevaiset iranilaistytöt kuuntelevat viihdemusiikkia, tanssivat, juovat salaa olutta, tupakoivat ja mene tiedä harrastavat avioliiton ulkopuolista seksiäkin.  Miten avantgardistista ja kapinallista! Tästä se vallankumous alkaa, ja tutkiva journalismi raportoi.

Vaikka Iranin vallanpitäjät eivät minuakaan miellytä, en pidä liioin siitä, miten heitä mukaobjektiivisessa länsimediassa käsitellään. Olisi hyödyllistä tarkastella Iranin tavoitteita pragmaattisuuden tai edes nationalismin, ei aina uskonnollisen fanaattisuuden näkökulmasta. Moni asia muuttuisi kenties ymmärrettävämmäksi.

Fobiaa

Tällä palstalla on jo otettu kantaa yleiseen mielipiteeseen. Eräs julkisen keskustelun piirre on, että yleisesti hyväksyttäviin ilmiöihin kriittisesti suhtautuvia kuvataan fobisiksi.

Paras esimerkki on homofobia. Jos homoseksuaaliseen käyttäytymiseen kohdistaa kritiikkiä, on ilman muuta homofobinen. Tällöin kriittisiä argumentteja ei kätevästi tarvitse kuunnella, koska ne määritelmällisesti ovat kieroja. Jopa perverssejä, ettenkö murjaisisi.

Olisi herkullista sanoa yleisen mielipiteen olevan fobiafobinen. Mutta kun näin ei ole. Suvaitsevainen ilmapiiri tarvitsee oman syntipukkinsa; fobiaa itse asiassa rakastetaan. Yleinen mielipide tarvitsee “toisensa”, siis beauvoirlaisessa mielessä. Pitäisiköhän kirjoittaa kirja “Toinen mielipide”?

Ydinvoimafobia, turkistarhausfobia, ydinvoimafobia, muutosfobia.

Demarit ja kapinahenki

Demarien Reino Paasilinna esitti huolensa kansamme kahtiajakautumisesta antaessaan radioon 70-vuotispäivähaastatteluaan. Syynä kahtiajakoon on suomalaisiin iskostunut itsekäs asenne, jonka mukaan solidaarisuutta ei enää tunneta; oma suu on lähempänä kuin kontin suu. Vanha sotaratsu Paasilinna näki syyllisenkin: se on porvarihallitus.

Muistellaanpas vähän SDP:stä kuulunutta polemiikkia. Ei mennä vuoteen 1918 vaikka sekin olisi perusteltua. Tartutaan uudempaan materiaaliin jota sitäkin on. Syksyllä 2009 kansanedustaja Tuula Väätäinen nimittäin kehotti tovereita kapinaan. Tällainen kielenkäyttö ei ainakaan rakenna Paasilinnan kaipaamaa kansallista solidaarisuutta. Helsinki-Vantaan lentoaseman purku-ja lastaustyöntekijöiden lakon yhteydessä puheenjohtaja Jutta Urpilaiselta taas kysyttiin kantaa laittomiin lakkoihin, jollaisesta tässäkin on kyse. Ja mitä vastasi Urpilainen: “En ota kantaa.” (sic)

Jos puolue kehottaa kapinaan ja johtaja ei suostu tuomitsemaan laittomuuksia, ollaan kaltevalla pinnalla. Retoriikan kovenemisesta se lähti vapaussotakin liikkeelle, kuten Seikko Eskola ansiokkaasti muistuttaa Kanavassa (9/09). Ei nyt maalata Gyllingiä seinille, mutta kannattaisi olla kielenkäytössään varovaisempi, niin raskasta ja sapettavaa kuin oppositiossa oleminen onkin.

Urpilaisessa on se hyvä puoli, että hän sattuu olemaan demarien puheenjohtaja. Ajatelkaa, jos vaikka jonkun kokoomuslaisen karriääripoliitikon vesa olisi isänsä palkintoäänillä päässyt ensin eduskuntaan ja sitten sukupuolella ja iällä puheenjohtajaksi. Sattumapomo Urpilainen ei onneksi saa keskinkertaisuudessaan aikaan vahinkoa muille kuin omalle puolueelleen.

Arhinmäen viihdelausunnot

Vasemmistoliiton kunnon puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on antanut lausuntoja. Tuomas Enbusken ohjelmassa Yleradio1:ssä Paavolta kysyttiin hänen ajatuksiaan liittyen siihen, miten SKDL suhtautui kommunistidiktatuureihin. Noh, nuorisopoliitikko tuumi, että nyt haukutaan väärää puuta. SKDL kuulemma tuomitsi Tsekkoslovakian miehityksen. Näin ollen on Arhinmäen mukaan epäoikeudenmukaista tuomita kansandemokraatteja diktatuurien myötäjuoksijoiksi.

Tällaiset kysymykset ovat Arhinmäelle selvästi epämukavia. Ilmiselvästi hän haluaisi johtaa karhean vasemmistolaista, nuorekasta kaupunkipuoluetta. SKDL:n perintö tuo vasemmistoliitolle kuitenkin mukavasti ääniä. Arhinmäki on mukana vassareissa kai perhesyistä. Paavo joutuu puheenjohtajana tasapainoilemaan savupiipujen varjossa elävän työväen ja Punavuoren kapakoissa maailmanparannusta dokaavan edistysväen välillä. Ei voi Arhinmäki sanoutua suoraan irti Neuvostoliitosta. Ei voi Paavo suoraan ilmoittaa kannattavansa kommunismia. Sen sijaan hän kannattaa sosialismia, jonka sisältöä ei kuitenkaan tullut Enbusken vierana määritelleeksi…

On Arhinmäen kannalta vahinko, ettei kymmenen prosentin valtakunnallista kannatusta saavuteta Helsingin yliopiston humanistisen ja valtiotieteellisen tiedekunnan luomunuttujen äänillä. Siksi pitää puhua myös Tervasaaren sahureille. Retoriikka onkin kaksijakoisuudessaan mielenkiintoista. Kumpikohan Paavoa huolestuttaa enemmän, Suomen ikärakenne vai vasemmistoliiton kannattajien ikärakenne?

Ruben Stillerin vieraana Arhinmäki taas sanoi, ettei ota kantaa menneisyyteen, koska ei ole edes elänyt SKDL:n hurjimpien hankkeiden aikaan. Hyvä, Paavo! Taas peippasit! Valitettavasti vain kylki paljastui halpahintaiselle kritiikille: mites suhtautuu Paavo tuohon kansallissosialismiin, erääseen sosialismin alalajiin? Sekin kun kuuluu menneisyyteen. Kaksinaismielipiteiden kanssa ajaa joskus sudenkuoppaan, mikä oli todistettava.

Suomi ja Amerikka

Satun tilaamaan Ulkopolitiikka -nimistä lehteä. Pumaskan lukeminen alkaa ottaa aivoon. Näyttää siltä, että ns. ulkopoliittiset ajattelijat ovat kautta linjan omaksuneet aivan merkillisen linjan suhteessa maailman ainoaan supervaltaan.

Vanha stalinisti Martin Scheinin näkee koko kansainvälisen terrorismin olevan seurausta Yhdysvaltain ja nimenomaan George W. Bushin politiikasta. YK:n ihmisoikeusraportoijalta tällainen on aika kova väite. Esimerkiksi WTC-iskujen suunnitteleminen oli aloitettu jo ennen Bushin virkaanastumista. Ehkä Osama olisi jättänyt iskemättä, jos valituksi olisi tullut Al Gore, eikö? Ainakin eurooppalaisälymystöltä olisi jäänyt aika paljon ruutia käyttämättä.

Bush siis oli fanaattinen ideologi, näinhän me Suomessa olemme oppineet. Sen sijaan Barack Obama on mies paikallaan. Samainen UP kehaisee Obaman palauttaneen suhteet Kiinaan pragmaattiselle tasolle. Kauan eläköön vaikeneminen Kiinan lukuisista ihmisoikeusloukkauksista! Kauan eläköön Laogai, kauan eläkööt Tiananmenin vangit (jos vielä 20 vuoden jälkeen elävät), kauan eläköön järjestelmällinen vaikeneminen.

Ihmisoikeuksista puhuminen on valikoivaa. Ne eivät olekaan perusarvo, josta ei tingitä. Tämän osoitti myös tasavaltamme presidentti vieraillessaan pari vuotta sitten Kiinassa. Ihmisoikeushalonen sanoi ihmisoikeustilanteen Kiinassa kehittyneen. Mikä taitavuus, mikä diplomaattisuus, mikä ulkomaankaupan edistävyys! Kiinassa tosiaan on kehitytty: edellisenä vuonna teloitettiin 1500, nyt vain 1200. Oi Tarja, olet suurenmoinen!

USA on hyvä, jos sen presidentti on demokraatti, riippumatta siitä, millainen USA on. Jos presidentti on republikaani, on tilanne päinvastainen. Reagan -paskiainen laittoi Neuvostoliiton polvilleen. Sitä suomalainen UP-älymystö ei koskaan anna anteeksi.

Onneksi tasavallassa on hieman helpompi hengittää, kun aika vasemmistotuulihattujen tiimalasissa valuu vääjämättä loppuun. Seuraava presidentti ei nimittäin ole Natoa vastustava amerikkalaisvastainen naistuittuilija. Ulkoministeriökin saatiin pois pasifistilta. Kyllä tämä tästä.